Aatua muistellen

Viime viikko oli yksi elämäni raskaimmista, kun jouduimme hyvästelemään koiramme Aatun. Aatulla todettiin nivelrikko noin kaksi vuotta sitten. Mutta nyt hänen kuntonsa huononi yllättäen ja viikon sairastamisen jälkeen oli todella huonossa kunnossa. Aatu tuli meille, kun tyttäreni oli 5-vuotias. Kuvassa noin vuoden ikäinen Aatu vahtii tyttöä, joka mietiskelee. Vuosi sitten osallistuin kirjoituskurssille ja siellä kirjoitin tämän tekstin:

Joka päivä

Olohuoneesta kuuluu tumpsutus,

hännän heilutus lattiaa vasten.

Sinun hyvä huomenesi.

Seuraat, kun laitan aamupalaa.

Ja tiedät milloin olen syönyt,

kun silloin lähdetään ulos.

Käyt tarkistamassa kylän kuulumiset

ja jätät omat viestisi.

Tervehdit, jos tulee tuttuja vastaan,

mutta ei sitä nyt ehdi enempää turinoida.

On kiire kotiin syömään

koiranmakkaraa ja siihen

piilotettuja pillereitä.

Haukahdat, jos meinaan

unohtaa antaa sinulle

luun jälkiruuaksi.

Seuraavaksi haluat ulos juomaan.

Sisälläkin olisi vesikuppi,

mutta ulkona vesi on parempaa.

Välillä mietin, että miltä se sitten

tuntuu, kun sinua ei enää olekaan.

Olet ollut osa perhettämme jo

kahdeksan vuoden ajan.

Pidät ulinaa, kun tulemme kotiin.

Pyörit jaloissani innoissasi ja

pusket kuonoasi jalkojani vasten.

On aina kivaa tulla kotiin.

Tuot elämäämme rutiinit, viet minut ulos

vaikka se ei aina huvittaisikaan.

Ja olet kuin veli tytölle, koulussa

luulivatkin, että olet oikea poika.

Nautit siitä, kun lähdemme autolla

johonkin, missä on uusia hajuja.

Siellä et muista, että olet jäykkä

ja kipeä. Täytyy minun muistaa

pitää lenkit sopivan pituisina.

Illalla haluat ison luun ja että

minä pidän siitä kiinni.

Käyt syliini maate sitä järsimään.

Välillä jäät siihen nukkumaan.

Ja voisin paijata pehmeää turkkiasi

ikuisesti sekä katsoa ihaniin

vihreisiin silmiisi, 

kun nojaat pääsi

rintaani vasten.

Olen iloinen, että

luotin vaistooni sinun kuuluvan

meidän perheeseemme.