Tuhansia toistoja

Tyttäreni kyllä oppii asioita, mutta usein ne vaativat tuhansia toistoja ennen kuin tulevat automaattisesti. Tämä sama koskee niin hampaiden pesua kuin piirtämistä. Tytön puheterapeutti antoi aikoinaan neuvon, että valitse taistelusi. Ja sen jälkeen valitsin aina yhden harjoiteltavan asian kerrallaan ja sitten, kun se alkoi sujua niin otettiin vasta uusi opeteltava taito työn alle. Tämä oli hyväksi sekä tytölle että säästi minun hermojani. On nimittäin melko kuluttavaa, jos päivät ovat yhtä taistelua niin kohdensin energiani tähän yhteen asiaan kerralla niin välillä ehti myös hengähtää.

Hampaiden pesun harjoittelu on hyvin jäänyt mieleeni, kun vuoden ajan joka ilta ja aamu siitä väännettiin ja yleensä huudon kera sitten mentiin niitä pesemään. Tässä siis taisteltiin siitä, että saan pestä hänen hampaansa. No sitten, kun se alkoi sujua niin otettiin yksi askel eteenpäin, kun tyttö alkoi pestä itse hampaitaan.

Hampaiden peseminen itse olikin yllättävän vaikeaa aliherkän tuntoaistin takia. Tyttö ei siis aisti kunnolla missä hänen kätensä ovat. Tässä auttoi peilistä katsominen. Peiliä on käytetty apuna myös siinä, kun tyttö harjoitteli itse pesemään hiuksensa. Nyt sekin sujuu jo ilman peiliä.



Hampaiden pesussa on päästy jo siihen asti, että osaa ottaa itse mukin ja hammasharjan kaapista, laittaa mukiin vettä ja tahnan harjaan, kun ensin avaan tuubin. Niin ja siis vain yksi hammastahna käy, se on pienten lasten tahna, mutta onneksi ymmärtäväinen hammaslääkäri vain totesi, että laittakaa sitä sitten enemmän niin tulee tarpeeksi fluoria. Tarvitsee siis kyllä minut hammaspesun ajaksi siihen viereen tueksi ja välillä sanallisesti ohjaan häntä, jos on ajatuksissaan eikä homma etene itsestään.

Tyttö on aina tykännyt piirrellä ja maalata, mutta koulussa hänelle tuli sellainen olo, että hän ei osaa piirtää, joten ei sitten enää halunnut tehdä sitä. Luulen, että se suurimmaksi osaksi johtuu siitä, että koulussa on aina jokin ennalta päätetty aihe, mistä piirretään. Tyttö, kun on sellainen, että kun saa jonkin idean niin sitten saa aikaan vaikka mitä. Nyt kotona aloitti piirtämään piirustulevyillä ja sitten tuntui, että jokin lukko aukesi, kun alkoi jälleen piirtämään muutenkin. Ensin piirsi monelle pienelle paperille erilaisia eläimiä ja eilen maiseman liiduilla, vaikka niitä on pitkään inhonnut.

Tämä tuhansien toistojen tarve toki aiheuttaa sen, että taidot opitaan hitaammin kuin yleensä ja tätä on välillä muiden vaikea ymmärtää. Ja toki asiaa ei helpota tytön luonne, että jos jokin ei onnistu ensimmäisellä kerralla niin ei sitten halua sitä enää tehdä. Siihen vaaditaankin sitten oveluutta, että keksii jonkin mieleisen tavan harjoitella epämiellyttävää asiaa. Tytöllä oli ekalla luokalla kynäote vielä ihan hukassa ja siihen yrittivät puuttua toki opettaja ja toimintaterapeuttikin, mutta vasta se auttoi, kun reissua varten ostin lyhyet kolmion malliset värikynät ja niillä innostuikin sitten kesällä ekan luokan jälkeen värittämään niin sieltä se oikea kynäotekin sitten löytyi. Olihan meillä ollut kolmion malliset värikynät jo pitkään, mutta piti niistä liian ylhäältä kiinni niin tämä ei ollut lyhyissä kynissä mahdollista. Eli välillä ratkaisu löytyykin vähän kuin vahingossa.

Yksilöllinen tuki

Meillä oli viime viikolla hoitoneuvottelu (yllä oleva kuva otettu hoitotahon seinältä). Siellä minua kehuttiin, kun olen antanut tyttärelleni yksilöllistä tukea oppimiseen. Olin kyllä otettu kehuista, mutta sitten jäin miettimään, että onhan minun helppo antaa yksilöllistä tukea, kun minulla on vain yksi opetettava.

Koulussakin yksilöllinen tuki on mahdollista, mutta nykyään on niin paljon säädöksiä ja määräyksiä, että ne tekevät sen haastavaksi. Tytön koulupolku alkoi heti vaikeimman kautta näiden takia. Lähikoulu periaate on hyvä, mutta lapset ovat eriarvoisessa asemassa, kun palvelut kouluissa eivät ole samanlaisia. Lapselle, jolla ei ole erityisen tuen tarvetta sillä ei ehkä ole niin paljon merkitystä, mutta lapsi, jolle suositellaan pienryhmää ja lähikoulussa ei sellaisia ole niin sillä on paljonkin merkitystä. Sain silloin vain neuvoksi hakea toissisjaisessa haussa kouluun, missä on pienryhmiä ja näin teinkin, mutta vastaus oli, että ryhmämme ovat täynnä. Tyttö oli päiväkodissa tämän kauempana olevan koulun alueella eli sieltä olisi voinut tunteakin joitakin lapsia. Mutta, kun ei sinne päässyt niin hän aloitti koulunsa 24 ventovieraan lapsen kanssa samassa luokassa. Ja harkitsin jo silloin kotikoulua, mutta kun opettaja, erityisopettaja ja rehtori minulle vakuuttivat, että pitävät tyttärestäni hyvää huolta niin tyttö lähti ekalle luokalle kouluun.

Ekan luokan aikana joustivat koulussa paljonkin tytön tarpeiden mukaan ja opettaja toivoi tytölle avustajaa luokkaan, mutta vastaus oli, että se ei ole mahdollista. Joten opettaja kertoi minulle usein opettavansa niin, että tyttö istuu hänen sylissään ettei hän häiritse muita oppilaita. Oppiminen ei tosin edennyt ensimmäisen vuoden aikana oikeastaan ollenkaan niin toki oli puhetta luokalle jäämisestä, mutta erityisopettaja oli kanssani samaa mieltä, että sitten aloitettaisiin taas alusta uudelleen, jos tyttö vaihtaisi luokkaa. Hänelle kirjattiinkin sitten vuosiluokkiin sitoutumaton opiskelu HOJK:siin ja tämän ansiosta sai jatkaa jo tutuksi tulleiden luokkakavereiden ja opettajan kanssa. Toiselle luokalle koulu sijoitti ainoan ryhmäavustajansa tytön luokkaan niin hän sai tarvitsemaansa apua oppimiseen.

Ja toki tyttö kävi myös erityisopettajan luokassa opiskelemassa. Heillä oli jokin erityinen yhteys ja tämä erityisopettaja oli oikeastaan ainoa syy miksi tyttö suostui menemään kouluun. Tyttäreni ei ole koskaan oikeastaan kaivannut kavereita ja välillä tuntui, että muut enemmänkin häiritsevät hänen omia juttujaan. Tämä onkin sitten ollut monesti muiden hankalaa ymmärtää. Hän viihtyy kyllä ihmisjoukoissa, jos saa olla siellä kuin huomaamatta, mutta saattaa poistui paikalta, jos joku sanoo hänelle vaikka moi. No koulussa sitten kovasti yritettiin, että muut oppilaat huomioisivat tytärtäni ja valitettavasti lopputulos oli sitten päinvastainen kuin mitä siellä toivottiin.

Kolmas luokka alkoi ja tyttö ei vielä osannut lukea, joten erityisopettaja vaihtoi tavujen jankkaamisen kokosanamenetelmään. Näin lukeminen alkoi sujua, mutta kun lukemista sitten tehtiin koko ajan niin tyttö kyllästyi ja kieltäytyi kokonaan lukemasta. Nyt jälkikäteen on kertonut, että koulussa oli tylsää, kun koko ajan vain opeteltiin äidinkieltä ja matematiikkaa. Ne kun oli ne, missä oli eniten ongelmia, mutta kukapa sitä jaksaisi koko ajan tehdä vain niitä juttuja, mitkä on vaikeita. No kolmannella sitten yksilöllistettiin äidinkieli, matematiikka ja englanti. Englannissa otettiin käyttöön myös E-kirja, mikä sitten lopulta jäi kokonaan käyttämättä, kun opettaja ei ollut aiemmin ollut tekemisissä helpotettujen oppikirjojen kanssa niin koki sen käytön hankalaksi.

Neljännen luokan alussa tarkennettiin tytön diagnoosia ja autismin piirteet muuttuikin sitten lapsuusiän autismiksi. Ja heti tämän jälkeen minulle ilmoitettiin, että tyttärellesi on paikka autismiluokassa. Juttelin tytön opettajan kanssa ja hän oli sitä mieltä, että ei ole tarvetta vaihtaa koulua, joten jatkettiin saman opettajan ja oppilaiden kanssa. No ennen joulua alkoi tytöllä jo valitettavan tuttu väsymyskausi niin kuin joka vuosi ja sama joka vuotinen taistelu koulun kanssa, että ymmärtäisivät sen. Lisäksi tähän samaan sumaan oli hammasrautojen laittoa, uuden oppilaan tulo luokkaan ilman, että siitä kerrottiin tytölle etukäteen ja sitten vielä se, että tytölle kerrottiin 3 kuukautta ennen kesälomaa, että sekä luokaopettaja ja erityisopettaja tulevat vaihtamaan koulua kesäloman jälkeen. (Muille oppilaille asiasta kerrottiin 2 viikkoa ennen kesälomaa.) Eli ennakointi oli yksi ongelma koulussa, välillä se tehtiin liian aikaisin ja välillä unohdettiin kokonaan. Tyttö itse sanoi ettei pysty enää menemään kouluun, kun tietää, että opettajat ovat lähdössä pois.

No sitten lähdettiin tutustumaan autismiluokkaan, kun kerran tutut kuviot menevät joka tapauksessa uusiksi. Ajattelin sinne mennessä, että siellä tietävät miten autistien kanssa toimitaan. No toki samat menetelmät eivät toimi kaikille ja heti kun pääsimme ovesta sisään totesin, että tämä ei todellakaan ole oikea paikka tyttärelleni. Heillä oli hyvin ehdottomat säännöt, mistä ei jousteta yhtään ja toki se joidenkin kohdalla varmasti on tarpeen, mutta ei toimi tyttäreni kohdalla. No sitten minulle sanottiin, että tässä on teidän vaihtoehdot: jatkaa vanhassa koulussa uusien opettajien kanssa tai vaihtaa autismiluokkaan. Silloin totesin, että on meillä kolmaskin vaihtoehto eli tämä kotikoulu. Mutta tiedän, että kaikilla se ei ole mahdollista niin silloin lapsi joutuu olemaan jossain, mikä ei välttämättä pysty tarjoamaan sitä oikeaa yksilöllistä tukea ja se on suuri rasitus myös vanhemmille.

Eli oikeanlainen yksilöllinen tuki on ehdottoman tärkeää, mutta nykyään usein mahdotonta kaikkien sääntöjen sekä kiireen takia ja usein myös siksi, että jos on joku diagnoosi niin luullaan, että samat konstit toimii kaikkiin, mutta eihän se niin ole vaan pitäisi kohdella kaikkia yksilöinä.