Kuulunko joukkoon?

Olen pohtinut sitä, että mikä saa aikaan tunteen, että kuuluu joukkoon mukaan. Luulen, että tähän ei yhtä ainoaa vastausta olekaan. Esimerkiksi koululuokat muodostetaan ikäryhmän ja asuinalueen perusteella, se tunteeko kuuluvansa luokkaan ei pohjaudu näihin asioihin. Opiskellessa kiinnostus samaan aiheeseen määrittelee luokan kokoonpanon, mutta muuten taustaltaan ihmiset ovat kovin erilaisia. Harrastus ryhmissä on myös yhteinen kiinnostuksen kohde, mutta se ei vielä riitä siihen, että kokee kuuluvansa joukkoon mukaan. Vedän vertaistukiryhmää ja mietin asiaa siis myös siltä kannalta, että miten siellä kävijät kokevat kuuluvansa joukkoon mukaan.

Vastailin tässä myös kysymykseen, että miten tyttäreni kohdalla ei pidä toimia, jos haluaa, että hän tuntee olonsa tervetulleeksi ja hänen kohdallaan nämä asiat ovat erilaiset kuin omallani. Itse pidän siitä, että katsotaan silmiin ja tervehditään. Tyttäreni kertoi, että silmiin katsominen on hänen mielestään epäkunnioittavaa. Toiset tykkäävät halata tervehtiessään, mutta myöskään tästä tyttäreni ei pidä. Minusta on mukavaa, kun kysytään mitä kuuluu, mutta tyttäreni on mieluummin huomaamaton ja seuraa tilannetta sivusta. Itse pyydän anteeksi ja kiitän, kun siihen on aihetta. Mutta nämäkin on tyttärelleni vaikeita asioita, jostain syystä hän pystyy sanomaan ne kyllä englanniksi, mutta ei suomeksi.

Olen valokuvat ottanut kävelylenkeillä. Ylimmän kuvan otin, kun lupiini on noussut maasta syksyllä, on todella hieno, mutta yksinäisen näköinen. Alemmassa kuvassa kellastuneet lehdet näyttivät minusta keijukaisilta, mitkä yhdessä lentelevät sammalmättään yllä. Olen huomannut, että itselläni on tarve kuulua johonkin joukkoon, mutta sen pitää olla sellainen, missä tunnen itseni hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olen. Uskon, että tyttärelläni on myös tarve siihen, mutta tällä hetkellä hän kokee helpommaksi vältellä muita. Hän ei oikein tiedä miten olisi ihmisten kanssa ja se ei ole mikään ihme, kun en itsekään aina tiedä. Ei ole olemassa selkeitä sääntöjä miten ihmisten kanssa ollaan, kun olemme kaikki erilaisia.

Heti tai viimeistään huomenna

Olen pohtinut millaista elämämme on viime aikoina ollut niin rento arki on kyllä siitä kaukana. Tehtävien asioiden lista on pitkä ja joka päivä tulee asioita, mitkä kiilaavat listan kärkeen, kun ne pitää tehdä heti tai viimeistään huomenna. Tämä ei oikein sovi, kun perheessä on henkilö, jolle yllättävät asiat eivät ole mukavia ja kyllä itselläkin tulee raja vastaan, että kuinka paljon yllättäviä asioita jaksaa.

Tyttö on jälleen valvonut enemmän öisin ja jäin miettimään, että olemme ilmeisesti olleet liikaa menossa. Nyt olemme ottaneet rauhallisesti niin on nukkunutkin paremmin. Kävimme kyllä viikonloppuna mökillämme ja sen ympäristössä kävelemässä, mutta se tehtiin ilman kiirettä. Hän ei kestä hoputtamista ja välillä on vaikea päästä liikkeelle sovittuun aikaan ilman sitä. Hän kun ei oikein edelleenkään ymmärrä kelloa. Osaa kyllä katsoa ajan, mutta se mitä se tarkoittaa niin ei aukene vielä. Mikä on nyt ollut ihanaa niin tyttö on viihtynyt aiempaa enemmän ulkona, mutta ei mene sinne yksin vaan tarvitsee minut aina mukaansa. Onkin välillä raskasta, kun tuntuu että ei ymmärretä kuinka paljon olen kiinni tytössä. Enkä sitä asiaa pysty hetkessä muuttamaan.

Harjoittelemme kyllä itsenäistymistaitoja, mutta ne vaativat tuhansia toistoja ennen kuin tulevat itsestään. Ja kun kaikki osa-alueet pitää käydä läpi yksitellen niin tässä on vuosiksi harjoiteltavaa. Ja kyllä elämässä pitää olla myös hauskoja hetkiä niin ei koko ajan voida vaan vakavasti puurtaa eteenpäin. Eilen keskityin pelkästään tekemään asioita tytön kanssa ja meillä oli oikein mukava päivä. Niitä kaipaan lisää.

Sairaslomalla?

Täytyy sanoa, että itse menen lääkäriin sitten vasta, kun on ihan pakko. Ja tällä viikolla oli, kun olkapäätä särki. Lääkäri oli vähän sen näköinen, että miksiköhän olen siellä, mutta tutki kuitenkin perusteellisesti olkapääni. Ja totesi, että ei siinä mitään vikaa ole, limapussin tulehdus vain. Minulla on valitettavasti ollut elämäni aikana useissa nivelissä limapussin tulehduksia ja se ei tosiaan ole mikään helppo vaiva. Yläasteen ja lukion aikana oikea ranteeni taisi olla lastassa enemmän kuin ilman sitä. Näin jälkikäteen ajateltuna toistuvat tulehdukset aiheutti käsin kirjoittaminen, koska niitä ei koulun loppumisen jälkeen ole ollut. Huomaan kyllä heti, jos kirjoitan enemmän käsin niin alkaa ranteessa tietty kohta turpoamaan.

Seuraavaksi päästiin kysymykseen, mitä teen työkseni. Kerroin olevani omaishoitaja ja siihen lääkäri totesi, että sitten ei taida sairasloma todistuksesta olla apua. Ja tottahan se on. En tiedä edes mihin sen toimittaisin ja kuka mahtaisi toimia sijaisenani? Tämän vaivan kanssa kyllä pärjäämme, mutta pelko siitä, että jos joskus sairastunkin pahemmin niin mitä sitten tapahtuisi? Minulla oli aiemmin limapussin tulehdus lonkassa ja se rajoitti arkea todella paljon. Paraneminen kesti monta vuotta, kun syytä toistuviin tulehduksiin ei meinattu löytää. Sinnittelin silti päivästä toiseen, mutta työni jouduin silloin jättämään, kun en millään pystynyt tekemään kaikkea, mutta silloin sain kuulla, että ei tämä vaiva oikeuta mihinkään.

Tyttäreni otti kuvat poikasista viime viikolla Korkeasaaressa. Siellä hän kysyi, että tekevätkö emot mitä vain poikastensa eteen? Sitten hän kysyi, että eikö me ihmisetkin olla nisäkkäitä? Ja totesi sitten, että sittenhän äiditkin tekevät mitä vain lastensa eteen. Ja näinhän se pitkälti menee. Olen huomannut, että oikeastaan ainoat asiat mitä voin jättää tekemättä liittyvät itseeni. Tytölle kyllä tein äsken ruuan, mutta itse söin voileivän. Ja tämähän ei sitten auta yhtään pidemmän päälle, mutta en tällä hetkellä oikein tiedä miten muuttaa asiaa. Nyt jään pohtimaan, että mitä olen tehnyt mistä olkapääni kipeytyi, että osaisin välttää tekemästä sitä jatkossa ettei tästäkin tule usean vuoden pituista toistuvien tulehdusten jaksoa.